Pilkka voi sattua lapsesi nilkkaan

"Anteeksi, mutta voisinko minä päästä tästä välistä pois!" tiuskaisee nuori nainen Lidlin kassajonossa  puristaen kallista merkkilaukkuaan. Hän on tullut ruokaostoksille siistiin pukuun pukeutuneen poikaystävänsä kanssa, pusuja vaihdetaan ja kassahihnalla on rakastuneen nuoren parin illallinen.
Tyttö mulkaisee minua ja toista ikäistään naista, joka seisoo jonossa minun takanani.
Tai tarkemmin sanottuna, tämä toinen nuori nainen seisoo niin lähellä minua, että hänen olkansa painaa käsivarttani vasten. Hän haisee vahvasti tupakalle ja hän keskittyy kaikin voimin siihen, että pysyy pystyssä. Naisen takana on hänen poikaystävänsä, joka ei voi olla kovin paljon vanhempi kuin parikymppinen. Nuoren miehen pää riippuu alaspäin täydellisen alistuneesti, katse tiiviisti jaloissa ja koko olemus huokuu syvää häpeää.
Mies selvästikin tietää, mitä hänen kaltaisistaan ihmisistä ajatellaan.

Kun kiertelin Lidlin käytävillä, näin heti tämän epäonnisen kaksikon. Heidän päihtynyttä laahustamistaan ei oikein voinut olla huomaamatta. Mieleeni nousi, että toivottavasti he eivät tule samaan kassajonoon kanssani.
Miksi? No juuri siksi, että kun he luonnollisesti sitten tulivat kassajonoon minun taakseni, ei naisen orientaatio mitä ilmeisemminkään ollut riittävän selvässä kunnossa, jotta hän olisi pystynyt hahmottamaan edes sopivaa fyysistä etäisyyttä kanssaihmisiin. Siinä oli epämukava seistä, kun hän tunki koko ajan liian lähelle – ja kaikkein epämukavinta oli kohdata omat tunteensa, joita tilanne herätti.
Mutta naista ei selvästikään haitannut se, että käsivartemme koskettivat ja päätin, että minuakaan se ei sitten haittaa. Ja koska se toinen pariskunta – se jota elämä oli vienyt suotuisampaan suuntaan  – osoitti ilmiselvää halveksuntaa näitä ihmisiä kohtaan, heräsi minussa vahva suojeluhalu.
Nainen takanani rutisti suklaalevyään kuin nälkiintynyt kissanpentu viimeistä lihanpalaa. Miehestä näki, että hän joutui kokoamaan kaikki voimansa kehdatakseen seistä siinä jonossa. Annoin naisen koskettaa minua, sillä en halunnut etääntyä ja rakentaa heidän ympärilleen rinkiä, joka olisi osoittanut kaikille millaisia ihmisiä sitä jonossa seisoo. Etenkin pojan osoittamassa häpeässä oli jotain niin satuttavaa, että olisin halunnut todella voida tehdä asialle jotain.

Kun pariskunnalle tuli maksun aika, tuijotti nainen intensiivisesti korttimaksupäätettä. Kädessään hänellä oli kolikoita.
"Kaksi euroa?" Pyyteli kassaneiti epätoivoisesti.
"Psst... sulla on ne kolikot kädessäsi", kuiskasin naiselle varovasti ja hän sai maksettua suklaansa.
Sitten he jatkoivat eteenpäin, päät alhaalla ja hartiat lysyssä.
Minä halusin mennä ja ottaa pariskuntaa harteissa, vähän henkisesti ravistella heitä.
Ja ehei, ei sitä päihtynyttä pariskuntaa, vaan sitä toista.
Jos ei pysty kokemaan pienintä empatiaa toisia kohtaan, jos näkee heissä joilla menee huonommin kuin itsellään ihmisen, jolle uskoo olevansa oikeutettu osoittamaan halveksuntaa, niin kannattaisi yrittää löytää se empatia edes pienellä ajatusleikillä: Joku päivä se hyljeksitty ihminen voi olla sinun oma lapsesi. Mikään määrä rahaa, älykkäitä ajatuksia, merkkivaatteita, lomamatkoja, someseuraajia tai edes rakkautta ei takaa sitä, etteikö niin voisi käydä.
Miten toivoisit silloin sitä omaa kullanmuruasi kohdeltavan?


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Esikoiseni lähtee eskariin – minun vinkkini heille, joilla päiväkotiputki on vasta alkamassa

Asuntomessutalot lapsiperheen näkövinkkelistä