Kulttuuriskidi

“Olet ihan saman näköinen kuin ennenkin!”        Tämä on yleisin kommentti, jonka nykyään kuulen, kun tapaan vanhoja kollegoitani. Kiitti kaverit, minua naurattaa. Synnytin toki neljä lasta kahdessa vuodessa. Viime vuodet ovat olleet kiireisiä ja univajeen täyttämiä, eikä juuri kukaan ole minua nähnyt muutamaan vuoteen. Olen nimittäin ollut vauvakammiossa paitsi henkisesti, myös aika konkreettisesti. Mutta silti? Hiuksissani on takku, joka ei suostu aukeamaan. Vatsallani roikkuu löysä makkara. Ihoni on, tai no… ihoni ei hohda kuulaana kuin kesäyö. Kaulaani on ilmestynyt ryppyjä. Vaatteeni on hankittu seurakunnan kierrätyksestä, koska minulla ei enää ole varaa uusiin. Ylähuulessani kasvaa viikset.  ”Hormoniviikset”, minua lohduttaa kosmetologi Minna Monthan, helsinkiläisen kauneushoitola Hillan omistaja. Niitä kuulemma näkee poikalapsia sisällään kasvattaneilla naisilla testosteronitason muutosten vuoksi. Minä kasvatin kohdussani kolme poikaa yhdellä kertaa.

Meillä on neljä lasta. Heistä vanhin on tyttömme, päiväkoti-ikäinen hänkin. Kovin pieni vielä siis, mutta usein kotona hän joutuu olemaan ikäistään isompi. "Sinä olet jo iso. Kyllä sinä osaat", pikkuinen kuulee. Ja juuri siksi, meillä oli eilen mahtava päivä Helsingissä kahdestaan. Tyttö sai olla oma itsensä, ei tarvinnut olla iso, ei pieni. Minulla oli aikaa kuunnella ja vain olla, kävellä rauhassa hänen vierellään. Me kävimme Hakaniemen Leikkiluolassa, Mc Donaldsissa ja Kaivopuistossa. Tyttö oli silmin nähden rentoutunut, eikä illalla tullut kinaa veljienkään kanssa. "Minulla tuli ikävä heitä", tyttö sanoi veljistään. Ja se, se on kuulkaas paljon sanottu. Tätä lapsi tarvitsee, aikaa kaksistaan aikuisen kanssa. Sitä pitäisi muistaa järjestää perheessä myös silloin, kun lapsia on useita. Miksi sitä niin harvoin on? Ei ole aikaa, eikä ole rahaa. Jos olisi rahaa, olisi enemmän aikaa. Mutta jos on aikaa, ei ole rahaa. Tämän yhtälön kun onnistuisi ratkaisema

“Luetaan, luetaan. Kohta luetaan. Äiti nyt tekee vielä tämän homman”, totean hieman hermostuneeseen sävyyn parivuotiaalleni. ”Kuketaa tätä! Kuketaa tätä!” Hän kävelee perässäni Postimies Pate -kirja kainalossaan. Joskus vuosia sitten vannoin, että en ikinä sano lapselle, että en ehdi lukea hänelle. Sitten syntyi pieni Hurmuripoikani. Lapset yleensä tykkäävät kirjoista. Hurmurini rakastaa niitä. Siitä saakka, kun hän ymmärsi ääneen lukemisen ilon, hän on kävellyt perässämme kirja kainalossaan. Itse asiassa, hän jopa vaatii saada nukkua kirjojen kanssa. Ja kun minä lopetan iltasadun, Hurmuri ottaa kirjan käteensä ja alkaa lukea sitä itselleen. ”Eläänä päivänä kokotiili lakaisi katun…”, kuuluu pienen pojan ääni vierestäni. Postimies Pate. Brum Brum. Oona ja Eetu. Eero lääkärissä. Sanni uimahallissa. Siinä on meidän suosikki-viisikko. Nyt varmaan arvaatte, että vastoin lupaustani, olen monet kerrat sanonut pojalleni, että nyt äiti ei ehdi lukea. Sitten luin Päivi

 Luonnontieteellinen museo. Se on vain yksi asia, josta olen kateellinen helsinkiläisille ystävilleni. Niin helposti ja niin lähellä niin upea kohde, jossa vierailla lasten kanssa. Mutta sitten Riihimäellä oli Museoiden yö, ja tajusin, että elämää on pääkaupungin ulkopuolella. Kävin tyttäreni kanssa Suomen Metsästysmuseossa. Vaikka viereisen kuvan kaltaiset täytetyt eläimet herättävät minussa paljon eettistä pohdintaa, tyttäreni oli innoissaan. Ja niin olin minäkin! Tajusin, että Metsästysmuseon anti on pienelle lapselle riittävä ja selkeämpi kuin Luonnontieteellisen museon ja eläimiä pääsee aivan liki. Ihan huippukohde perheelle. Metsästysmuseon puistossa on usein jokin näyttely. Nyt museon pihamaalla on Riihimäen Kansalaisopiston kuvanveistäjien näyttely. Tämä ilves herätti tyttäressäni suurta kiinnostusta.  Yksi Metsästysmuseon tehtävistä on tutustuttaa ihmisiä eräelämään. Museon pihamaalla järjestetäänkin ympäri vuoden erilaisia koko perheen tapahtumia. Suomen Me

Istun Silja Linen Serenade-laivan Grand Buffet -ravintolassa matkalla Tukholmaan. Revin lettuja palasiksi sormillani. Kyll ä , sormilla, sill ä syd ä meni hakkaa kiivaasti ja aivoni ty ö skentelev ä t tehokkaasti. Ei ole aikaa hakea veitse ä ! Kyseess ä ei ole tulipalo, eik ä muukaan v ä lit ö n, henke ä uhkaava vaara. Kyseess ä on buffet-p ö yt ä ja seuralaiseni, eli 2,5-vuotias poikani ja 4,5-vuotias tytt ö ni. Poikani on jo kerran heitt ä ytynyt lattialle noin sadan ihmisen edess ä : ” Makkaraa! Makkaraa! ” Se on tilanne, joka saa ä idin h ä lytysvalmiuteen. Nyt sy ö mme kaikki kolme sit ä makkaraa ja lettuja. Kiltti tarjoilija istutti meid ä t lasten buffet-p ö yd ä n viereen. Luulimme sen olevan hyv ä idea, mutta nyt minunkin ateriani koostuu tenavien tarjoiluista. Koska matkalla ei ole mukana toista aikuista, eik ä taaperoni osaa jonottaa tahi pysy ä paikoillaan, en voi j ä tt ää h ä nt ä siskonsa kanssa p ö yt ää n odottamaan, jotta saisin haettua