Kulttuuriskidi

”Minä vähän pelkäsin isoa kalaa.” Kas siinä on kolmevuotiaani kommentti Helsingin Linnanmäen kupeessa sijaitsevasta akvaariosta, SEA LIFEsta, merten ihmemaasta täynnä maailman kaloja, meritähtiä ja korallejakin. Jotenkin kommentti ei yllätä minua, eikä se ole SEA LIFEn vika. Kyseinen kolmevuotias on hyvin hitaasti lämpenevää sorttia ja olin täysin varautunut pikakierrokseen kalojen keskellä. Suurin osa altaista sujahti silmieni ohitse vilauksessa, kun poika veti minua kotia kohti. Kierroksen pelastus kuitenkin oli hiekkalaatikko akvaarion suurimman altaan kupeessa. Se oli ihana paikka meille molemmille. Tovin poika istui sylissäni, sitten hän leikki hiekkiksellä. Minä rentouduin ja katselin kaloja. Todellinen zen-hetki! Näitä pikakierroksia tulemme todennäköisesti tekemään lähivuosina muutaman, kunnes lapseni oppii luottamaan siihen, että hai-kala ei iske lasin läpi kurkkuun kiinni. Aiemmin talvella tein SEA LIFE -kierroksen myös 5-vuotiaan esikoiseni kanssa. Hänelle täm

Neljän lapsen äitinä elämä on jatkuvaa nuorallatanssimista. Voin vain kuvitella hetken tulevaisuudessa, kun parikymppiset lapseni kokoontuvat ja puhuvat keskenään suunsa puhtaaksi niistä traumoista, joita olen aiheuttanut heille arjen vilinässä. Se on nimittäin jossain määrin uskoakseni jokaisen vanhemman osa olla se traumatisoiva tyyppi, jonka tekemien virheiden inhimillisyyden lapsi tajuaa vasta kolmenkympin korvilla. En tarkoita traumoilla nyt mitään valtavaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, vaan niitä normaaleita väärinymmärryksiä joita arjessa tapahtuu, kun ilme, sana tai äänenpaino tulkitaan väärin, tai kun vanhempi ei yksinkertaisesti pysty reagoimaan lapsen tarpeeseen lapsen näkökulmasta riittävällä nopeudella ja sensitiivisyydellä. Nykyaikaiseen vanhemmuuteen kuitenkin kuuluu jonkinmoinen illuusio siitä, että traumaton lapsuus on tavoittelemisen arvoinen ja mahdollinen. Siihen ajatukseen perustuu myös Anna Tommolan ja Sanna Häkkilän kirja Rauhoita j

Täikampa ja täishampoo kannattaa olla jokaisessa lapsiperheessä. Meille iski ensimmäistä kertaa täit . Olen etukäteen kammonnut tätä tilannetta, mutta ilokseni voin kertoa, että ei se niin kamalaa ollut kuin kuvittelin. Ehkäpä siksi, että ilmeisesti onnistuimme huomaamaan ongelman riittävän ajoissa ennen kuin varsinaista kolonisaatiota oli ehtinyt tapahtua. Laitoin kaiken mahdollisen tekstiilin joko saunaan (vähintään 80 astetta, 2 tuntia), pakastimeen (vähintään kaksi tuntia, jotkut suosittelevat yön yli pakastusta), pesuun (60 astetta riittää, minä pesin 90 asteessa) tai terassille (suositukset vaihtelevat kahdesta päivästä kahteen viikkoon). Pappa kiikutti meille Linicin-sampoota, jolla pesin lasten päitä sekä omani. Täikampaa on käytetty päivittäin, tosin en ole edelleenkään ihan varma miltä ne saivareet näyttävät. Oman ja tytön tukan olen lisäksi vetässyt suoristusraudalla aina iltaisin – joka on sinänsä ihan kiva uusi rutiini meille. Tukkamme ovat tuskin koskaan näyttän