Nuorallatanssia introverttien ja vilkkaiden lasten kanssa

Neljän lapsen äitinä elämä on jatkuvaa nuorallatanssimista. Voin vain kuvitella hetken tulevaisuudessa, kun parikymppiset lapseni kokoontuvat ja puhuvat keskenään suunsa puhtaaksi niistä traumoista, joita olen aiheuttanut heille arjen vilinässä. Se on nimittäin jossain määrin uskoakseni jokaisen vanhemman osa olla se traumatisoiva tyyppi, jonka tekemien virheiden inhimillisyyden lapsi tajuaa vasta kolmenkympin korvilla.

En tarkoita traumoilla nyt mitään valtavaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, vaan niitä normaaleita väärinymmärryksiä joita arjessa tapahtuu, kun ilme, sana tai äänenpaino tulkitaan väärin, tai kun vanhempi ei yksinkertaisesti pysty reagoimaan lapsen tarpeeseen lapsen näkökulmasta riittävällä nopeudella ja sensitiivisyydellä.

Nykyaikaiseen vanhemmuuteen kuitenkin kuuluu jonkinmoinen illuusio siitä, että traumaton lapsuus on tavoittelemisen arvoinen ja mahdollinen. Siihen ajatukseen perustuu myös Anna Tommolan ja Sanna Häkkilän kirja Rauhoita ja rohkaise – Apua lapsen stressitilanteisiin.

Tommolan ja Häkkilän kirjassa esiintyy eri persoonatyyppejä omaavia lapsia: aistiyliherkkiä, täydellisyyden tavoittelijoita, ylivilkkaita ja introvertteja muun muassa. Kirjan perussanoman voisi tiivistää siihen, että asiassa kuin asiassa aikuisen pitää osata edetä lapsen persoonan määräämässä tahdissa. Huomionarvoista on, että lapsilla ei kuitenkaan ole varsinaisia diagnooseja. Se olisikin sitten jo aivan eri suo.

Tämä vaatii herkkiä korvia aikuiselta – ja äärimmäisen stressitöntä tilaa.

Se on helpommin sanottu kuin tehty silloin, kun työpäivän päätteeksi painaa Prismaan pimeässä ja pyryssä kakaroiden kiljuessa.

Kirjassa on paljon hyvää asiaa ja hyviä vinkkejä ja lisäksi se on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu. Olen pääosin Tommolan ja Häkkilän kanssa samaa mieltä monesta asiasta. Toisaalta, me aikuiset olemme kuitenkin huomattavan epätäydellisiä omissa tunnetaidoissamme, ja uskon että tilanne ei tule juurikaan muuttumaan. Meistä ei tule täydellisiä koskaan.

Siksi väitänkin, että ne pienet (huom! siis pienet!) traumatisoivat asiat eivät ole välttämättä aina lapselle pahaksi. Sillä lapsista kasvaa aikuisia, jotka elävät toisten epätäydellisten aikuisten joukossa. Meidän on pakko mukautua toimimaan joukossa ja hyväksyä se, että meitä jännittää, itkettää, harmittaa, kiukuttaa sun muuta ja vieläpä tajuta, että toisilla ihmisillä ympärillämme ei suinkaan aina ole velvollisuutta ymmärtää meitä ja mukauttaa toimintaansa ja ympäristöä tunteisiimme sopiviksi. Iso osa elämää on sitä, että selviää – ei suinkaan sitä, että maailma ympärillä tuntuisi koko ajan hyvältä.