Kun äiti sai napansa takaisin – eli raskauksien aiheuttamien tuhojen korjailua vatsanseudulla

Kuva Pixabay. Kuvan napa ei liity blogin kirjoittajaan!

Synnytin neljä lasta kahdessa vuodessa. Ei siis liene yllätys, että vatsanseutuni estetiikka on hieman kärsinyt, etenkin kun toinen raskauksista oli kolmosraskaus.  

Kolmosraskaus piti sisällään viisi kuukautta vuodelepoa, jonka seurauksena lihasvoimani katosi olemattomiin. Outoa kyllä, en saanut vatsalihasten erkaumaa mutta napatyrän sain – ja koska raskauden tuloksena oli kolme lasta, en ole voinut ennen tätä kesää napatyrää leikkauttaa. Leikkauksesta nimittäin seuraa muutaman viikon nostelukielto, jonka toteuttaminen ei olisi onnistunut lasten kanssa. 

Nyt kolmoset ovat siinä iässä, että he osaavat liikkua ja totella puhetta. 

Oli siis aika antaa kirurgin veitsen sivaltaa napani paikoilleen. 

En osannut jännittää leikkausta etukäteen juuri laisinkaan. Ajattelin, että sektioon verrattuna se on pikkujuttu. Leikkauspöydällä minuun iski kuitenkin jonkin sortin paniikki ja tärisin kauttaaltani. Siinä pöydällä sitä makaa kuin ristiinnaulittu, kädet sivuilla ja kiinni erilaisissa letkuissa samalla kun hoitajat hymyilevät ja juttelevat rohkaisevasti. 

No, nukutusaine tuli ja seuraava muistikuva onkin sitten heräämöstä. 

Minut on nukutettu pari kertaa aiemmin ja olen aina ollut suhteellisen nopeasti skarpissa kunnossa. Nyt henkisesti rankka talvi ilmeisesti otti veronsa: minut leikattiin ensimmäisenä aamulla mutta vasta lähempänä puolta yötä aloin olla tolpillani. Makasin siis koko päivän pahoinvoivana sairaalansängyssä ja yritin kuunnella puhelimellani jotain rauhoittavaa meditaatiomusiikkia. En muista tarkalleen mitä, niin tuiterissa olin. 

Leikkauksen jälkeen navanseutu oli kipeänä pari päivää. Jos taustalla ei olisi sektiota, olisin varmasti pitänyt kipua kovana, mutta nyt sen kesti helposti kunhan muisti olla liikkeissään varovainen. Buranaa ja Panadolia söin kolme päivää, sitten menin ilman kipulääkkeitä. 

Aktiivinen nostelukielto kesti kaksi viikkoa, enkä senkään jälkeen ole turhanpäiten muksuja kannellut. Yllättävän hyvin lapset ymmärsivät, että äiti ei voi nostaa heitä syliin. Normaalisti kiukuttelevat uhmikset näyttivät aivan uusia, omatoimisia puolia itsessään ja se on ollut hyvä kokemus meille kaikille. 

Nyt minulla on napani takaisin ja vielä hetken aikaa joudun käyttämään tukivyötä. Hankalinta tässä operaatiossa on ollut epätietoisuus siitä, millä tahdilla liikunnan saa aloittaa. Eilen kävin ensimmäistä kertaa juoksulenkillä, edellinen juostu lenkki tuli tehtyä vuonna 2011. Se oli vaatimaton lenkki, mutta tuntui hyvältä. Edessä häämöttää ainakin kuntosali, uinti ja kenties jokin tanssilaji, mutta olen kysymysmerkkinä siitä, milloin mitäkin saa alkaa tehdä niin sanotusti tosissaan. 

Näistä teemoista lisää myöhemmin. Ennen lapsia olin niin kutsuttu himoliikkuja, kiitos teini-ikäni balettiopintojen. Lasten myötä romahtivat niin kunto kuin kroppa, mutta hei, näin keski-iän kynnyksellä olen asettanut itselleni haasteen: Vuoden kuluttua peilistä minua katsoo ryhdikäs nainen, jolla on lihaksetkin taas kohdallaan.