Aamutaistelua ja palkkataistelua
Ӏiti, mene
pois!” huutaa viisivuotias makuuhuoneestaan peiton alta.
”Huomenta,
kohta on aika nousta”, vastaan.
Uhmaikäisistäni
yksi istuu potalla. Hän riitelee toisen uhmiksen kanssa.
”Ei oo karhuja
elämässä!”
”On karhuja
elämässä!”
Ӏitiiiiii,
toi sanoi karhuja on elämässä, ei oo karhuja elämässä!”
”Ai siis
olemassa? On karhuja olemassa.”
Virhe.
Ӏitiii! Ei oo
karhuja olemassa! Karhuja on vain puussa!”
Putoan
kärryiltä.
Viisivuotias
kömpii sängystään ja haluaa hoitaa marsuja. Näen tilaisuuteni tulleen.
”Hoidetaan
marsut heti kun meillä on päivävaatteet päällä”, yritän kuulostaa
mahdollisimman pirteältä.
Toimii.
Lähden
herättämään kolmatta uhmista. Aivan kohta meidän pitäisi jo olla ulkona ovesta.
Eikä ja ei.
Siinä uhmiksen vastaus.
Uhmis C, se
jonka mielestä karhuja on elämässä, alkaa stressata, pitääkö päiväkodissa
nukkua päiväunet.
”Ei nukuta päiväkodissa! En tahdo nukkua päiväkodissa!”
”Ei nukuta päiväkodissa! En tahdo nukkua päiväkodissa!”
”Nyt muksut
aletaan pukea ulkovaatteet päälle!”
”Eiiiiiiii!”
kuuluu kuorossa.
”Minä haluan
syödä äidin tekemää sämpylää”, sanoo viisivuotias ja roikkuu jääkaapin ovessa.
”Ei meillä nyt
ole sämpylää. Nyt täytyy lähteä. Äitin täytyy ehtiä töihin.”
”Minä haluan sämpylää.”
”No ei ole
sämpylää.”
”Leivotaan
pullaa”, ehdottaa uhmis B.
”Ei me nyt
leivota. Nyt me puetaan ulkovaatteet.”
”Yhyyy!”
aloittaa viisivuotias.
”Tänään on
viikkorahapäivä”, minulla alkaa selvästi pinna kiristyä.
Viisivuotias
aloittaa pukemisen. H-i-t-a-a-s-t-i.
Starttaa tuttu
kamppailu, jossa minä puen uhmiksia ja samalla muistutan viisivuotiasta noin
viiden sekunnin välein siitä, mitä oli tarkoitus tehdä: pukea. Jokaisen
kehotuksen jälkeen hän edistyy hommassa sen verran, että jokin vaate on noin
senttimetrin verran enemmän päällä.
Uhmis B antaa
pukea vaatteet yllensä suhteellisen nätisti, mutta uhmis C rimpuilee.
”Ei vaatteita. Ei vaatteita. Haluan olla äitin kanssa. Haluan olla kotona äitin kanssa!”
”Älä nyt tee tästä hankalaa. Ei nyt.”
”Ei vaatteita. Ei vaatteita. Haluan olla äitin kanssa. Haluan olla kotona äitin kanssa!”
”Älä nyt tee tästä hankalaa. Ei nyt.”
Uuvuttaa.
”Äitin täytyy
mennä töihin. Äiti käy töissä, jotta meillä on rahaa. Ei voi ostaa
tilipäivälelua, jos ei ole rahaa.”
Uhkailuun
sortuminen – tästä nyt ropisee minulle paskamutsipisteitä.
”Ei vaatteita!”
”Ei vaatteita!”
Saan puettua itkevän
pojan. Hän juoksee eteiseen ja riisuu vaatteet. Avaan ulko-oven ja näytän:
”Katsopas, siellä on kylmä. Sinä jäädyt ilman vaatteita.”
”Ei
vaatteita!”
”Nyt äiti
lähtee töihin!”
Puen
ulkovaatteet itselleni. Viisivuotias on tänä aikana saanut puettua fleece-takin
päälleen. Jäljellä on enää toppatakki, toppahousut, hanskat, kaulaliina, pipo
ja kengät.
Liikkeissäni
on kiireen tuomaa rivakkuutta. En tajua, miksi pukeminen on niin helvetin
hankalaa kaikille.
”Muista pukea!”
Komennan viisivuotiasta.
Siirryn
pukemaan uhmis A:ta. Hän heittäytyy selälleen.
”Ei, ei, ei!”
”Kyllä, nyt meidän täytyy mennä. Äiti myöhästyy töistä just.”
”Kyllä, nyt meidän täytyy mennä. Äiti myöhästyy töistä just.”
Ӏiti, ei
pueta.”
”Nyt lopetat
heti!”
”Sormikkaat!
Minä haluan sormikkaat!”
”Saat sormikkaat.”
”Saat sormikkaat.”
Viisivuotiaalla
on jo toppahousut.
”Nyt täytyy
mennä”, sanon.
Uhmis B istuu
rattaissa ja mököttää. Hänkään ei jaksaisi tätä häslinkiä.
”Olit tosi
reipas”, kuiskaan hänelle ja heitämme vitoset.
Ӏitiiii!
Missä minun kirjani? Minä haluan kirjani!” Uhmis C huutaa eteisessä.
”Nyt en tiedä
ja nyt en etsi. Rattaisiin.”
Muistan, että
hän on riisunut vaatteensa. Puen hänet uudestaan.
”Nyt
rattaisiin.”
”En osaa. Äiti
en osaa!”
Kannan uhmis
C:n ulos.
Viisivuotiaalla
on edelleen pukematta toppatakki, kaulaliina, hanskat, pipo ja kengät.
”Pikkarit on
huonosti.”
”Nyt puet päälle! Päiväkodissa sitten katsotaan pikkarit. Minä myöhästyn nyt töistä ja sitten meillä ei ole rahaa!”
”Nyt puet päälle! Päiväkodissa sitten katsotaan pikkarit. Minä myöhästyn nyt töistä ja sitten meillä ei ole rahaa!”
Kilin kolin,
paskamutsi.
Ӏitiii! En
osaa kävellä. En voi kävellä! Minulla on hankalaa!” Uhmis A huutaa.
”Laitetaan
sormikkaat”, sanon.
Ӏiti,
vankilaan ei saa viedä kyniä.”
”Joo, ei saa.”
Uhmis A on
ilmeisen tyytyväinen keskusteluumme ja istuu rattaisiin.
”Nyt äiti
lähtee töihin”, sanon.
Viisivuotiaalta
puuttuu enää hanskat ja kengät. Hän mököttää.
”Äiti sinä
hoputat. Aina sinä hoputat.”
”Minun on
pakko hoputtaa, koska myöhästyn junasta.”
”Ei saa
hoputtaa. Se on ärsyttävää.”
”No haluatko,
että herätän sinut vielä aikaisemmin?”
”En. Mutta ei saa hoputtaa.”
”En. Mutta ei saa hoputtaa.”
Ja sitten minä
hoputan. Hoputan häntä koko päiväkotimatkan. Hänen jalkansa ovat painavammat
kuin koskaan. Joka kerta kun hoputan, minulla on huono omatunto siitä että
hoputan, mutta samalla minua repii tietoisuus siitä, että junaan on ehdittävä.
Ristituli.
Tässä ei mitenkään voi onnistua. Niin tai näin, aina väärinpäin.
Perillä
päiväkodilla viisivuotias menee omaan päiväkotiryhmäänsä ja minä vien uhmikset
omaansa.
Tapansa mukaan
uhmikset eivät osaa itse nousta rattaista. He eivät osaa seistä. He eivät osaa
pestä käsiään.
”Äiti. Äiti.
Äitiii!”
”Minä en halua
nukkua päiväkodissa!”
Olen puhki. Uhmis C huutaa ja itkee.
Olen puhki. Uhmis C huutaa ja itkee.
Paloauto jäi
kotiin.
Uhmisten
lastentarhanopettaja istuu rauhallisesti tuolillaan. Hän letittää pienen tytön
hiuksia, kirjaa hoitoon tulevia lapsia sisälle – ja kuuntelee minua.
”Meillä oli
hirveä aamu. Huono äiti pisteitä vain ropisi!”
Tai no, ollaan
rehellisiä, taisin käyttää ilmaisua paskamutsi.
”Noo, niitä
tulee välillä”, hän sanoo ja ottaa huutavan uhmis C:n syliinsä.
”Yritetään
tehdä siitä aamusta parempi.”
Ihailen sitä,
miten lastentarhanopettaja onnistuu pitämään äänensä niin lempeänä, vaikka
ympärillä vilisee lapsia ja heidän kiireisiä vanhempiaan ja sylissä huutaa
taapero.
Juoksen ulos.
Käyn moikkaamassa viisivuotiasta.
”Meillä oli
hirveä aamu!” Avaudun heti viisivuotiaan hoitajille. Tunnustan heille, että
ärisin, että en jaksanut niin kuin olisi pitänyt.
”Mutta tänne
tuli hymyilevä tyttö, joka kertoi marsuista”, hoitaja sanoo iloisesti.
Viisivuotias
näyttää pieneltä ja hoikalta ruokajonossa. Häntä ei hymyilytä nyt lainkaan.
Ӏiti, minulla
on kuumeinen olo.”
Otsa on viileä.
Otsa on viileä.
”Täällä saat
levätä, jos tahdot”, hoitaja lupaa.
Ӏiti hakee
sinut sitten”, annan pusun ja juoksen ulos.
Askeleeni
kevenee. Päivä asettuu uomiinsa. Kiitos teille, ihanat lastentarhanopettajat ja
lastenhoitajat – ja tonni lisää sinne palkkaan heti!
Kommentit
Lähetä kommentti