Lapsen rakkaus on kiukulla sävytetty

Koska minulla on neljä päiväkoti-ikäistä lasta, otan joka päivä vastaan älyttömän määrän kiukkua. Se kiukku syntyy milloin mistäkin, usein siitä, että asetan rajoja.

Välillä tuntuu suorastaan mystiseltä, että ihan oikeasti, tätäkö tämä vanhemmuus on. Miksi noille muksuille niin moni asia tuntuu niin hankalalta?

Nykyään puhutaan jonkinverran rajoista, tai lähinnä niiden puutteesta. Siitä, kuinka aikuiset eivät enää aseta lapsilleen rajoja ja miten se sitten näkyy näiden lasten ja nuorten elämässä. Puhutaan kivakiva-kulttuurista, jossa jälkikasvu on opetettu siihen, että aina pitää olla kivaa. Puhutaan nuorista, jotka ovat äärimmäisen tietoisia omista oikeuksistaan, mutta joilla ei ole mitään hajua siitä, että heillä olisi myös velvollisuuksia. Ja puhutaan pikku-keisareista, näistä päiväkoti-ikäisistä sankareista, jotka pompottavat vanhempiaan mennen tullen.

Välillä mietin itsekin, että mistä asioista kannattaa vääntää, sillä jos vääntämään lähden, sitä väännetään sitten ihan kaikesta. Ja jep, saan olla iloinen, että minulla on vahvoja lapsia jotka lujasti pitävät kiinni mielipiteistään, mutta joskus tuntuu, suorastaan pelottaa, että olenko heistä hirveä ämmä kun en anna kaikessa periksi.

Sillä tiedättekö sen tunteen, miten ihanaa on kun lapsi saa haluamansa lelun, suklaan, jätskin, pelin jne. ja on hetken aikaa tosi iloinen ja rakastaa sinua?

Sitten olen kuitenkin miettinyt, että ehkäpä se ei ole niin vaarallista, jos välillä olen lasteni mielestä tosi tyhmä. Ehkä vanhemman rooli ei tosiaan ole olla ”kiva” lastensa mielestä, vaikka se meille vanhemmille itsellemme niin hauskaa olisikin?

Me vanhemmat rakastamme lapsiamme enemmän kuin mitään muuta, mutta ikävä kyllä homma ei mene toisinpäin. Ja hyvä niin, sillä jos lapset rakastaisivat meitä yhtä paljon kuin me heitä, eivät he ikinä voisi esimerkiksi muuttaa pois kotoaan ja itsenäistyä. Lapsemme tarvitsevat meitä ja meidän asettamiamme rajoja, sillä joka päivä he kasvavat meistä poispäin ja irrottautuvat hitusen. Nuo rajat auttavat heitä selviytymään maailmassa sitten, kun meitä ei enää ole.

Se on raivoisa prosessi, joka kestää… no… suurin piirtein sinne elämän ehtoolle saakka kai.