Liian aikuinen (ja tylsä) leikkimään?
5-vuotiaani
halusi Hakaniemen Leikkiluolaan. Mikäs siinä, ajattelin. Olemme käyneet
Leikkiluolassa monta kertaa aiemminkin ja nyt uusittuna, se on oikein passeli
peuhupaikka tyttäreni ikäiselle lapselle.
Painotan sanaa lapselle.
Ensimmäiset 30
minuuttia tyttö oli hieman pallo hukassa.
Ӏiti, minne
sinä haluat, että minä menen?” hän kysyi.
”Voi kulta,
voit mennä minne haluat”, vastasin.
Istuin
sohvalla ja kannustin lastani ottamaan tilanteesta ilon irti. Jotenkin tuntui,
että hän ei oikein osannut. Samalla minulla oli huono omatunto, sillä muut
vanhemmat ilottelivat pallomeren liepeillä ja tunneleissa muksujensa kanssa.
Pitäisikö
minunkin mennä lapseni mukaan?
Nykyaikana
arvostetaan kovasti leikkiä. Leikkimisen arvostaminen on edennyt siihen pisteeseen,
että myös vanhempien odotetaan aktiivisesti leikkivän lastensa kanssa ja nauttivan siitä.
Se on ajatus,
joka olisi herättänyt hilpeyttä menneissä sukupolvissa ja joka on
monessa kulttuurissa vieras.
Se on myös
ajatus, joka on varmasti arvokas. Mutta kuten aina, kun yhdestä
ajatuksesta tulee trendi ylitse muiden, voi metsä jäädä näkemättä puilta.
Minä olen
huono leikkimään. Itse asiassa, olin huono leikkimään jo lapsena. Olen aina
ollut enemmän keskustelevaa ja pohdiskelevaa tyyppiä.
Olen kuitenkin
päättänyt olla kantamatta asiasta enempää huonoa omaatuntoa kuin on
välttämätöntä. Toki minä teen asioita yhdessä lasteni kanssa, autan heitä
pääsemään leikin alkuun ja autan keskinäisissä riidoissa kesken leikin, mutta
minä en peuhaa leikkiluolissa ja hoplopeissa. Siihen olen liian aikuinen.
Kommentit
Lähetä kommentti