Uppoava laiva? Syötkö hampurilaisesi loppuun vai vedätkö pelastusliivin ylle?

Istun Tallinksiljan Star-laivan leikkihuoneen sohvalla. Olemme juuri lähteneet Tallinnasta. Leikkihuone on täpötäysi ja viereisen Burger Kingin jonot taitavat yltää laivan portaikolle saakka.

Sitten se tapahtuu. Laivan hälytysääni alkaa soida. Se on korkea ja kimeä.

Kukaan ei tee mitään erityistä, kaikki vain töllistelevät toisiaan ikään kuin kanssamatkustajilla olisi vastaus kysymykseen, joka eittämättä tulee mieleen.
Olemmeko uppoavassa laivassa vai onko hälytys turha?

Minä nousen ylös ensimmäisenä ja huudan tytärtäni tulemaan mukaani. Myös muutama muu vanhempi alkaa nousta ylös ja pukea kenkiä lapsilleen.  

Burger Kingin jono on ja pysyy.

Tytärtäni ei näy kymmenien leikkivien lasten takaa. Karjun häntä entistä kovemmalla äänellä ja kun hän sitten astuu esiin, sanon mahdollisimman rauhallisesti:” Jos tuo ääni kuuluu, tulet heti äidin luo.”

Talutan hänet lähimmälle kokoontumispaikalle. Hälytysääni soi taustalla, kun ihmiset syövät hampurilaisiaan ja henkilökunta kohauttelee hartioita hämmentyneen näköisenä.

Kokoontumispaikalla on sentään muutama ihminen.

Tähän hieman taustaa. Olen ollut yhteensä vuoden verran töissä risteilyaluksilla Välimerellä. Tuo vuosi on pitänyt sisällään viikottaiset turvallisuusharjoitukset. Kerran viikossa laivan hälytysääni soi ja me henkilökunta suoritimme rutiinin: Jokainen meni omalle kokoontumispaikalle pelastusliivit yllä. Siellä seisoimme suorassa rivissä ja päällystö kiersi tenttaamassa meiltä turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Välillä harjoittelimme laskemaan pelastusveneitä veteen. Näihin harjoituksiin osallistuivat myös kaikki laivan matkustajat, pelastusliivit asianmukaisesti yllään.

Tärkeintä näissä harjoituksissa oli se, että kaikki tapahtui heti, kun hälytysääni soi. Meille oli teroitettu, että jos hälytys tulee, ei kannata jäädä odottelemaan kapteenin kuulutuksia siinä toiveessa, että kyseessä on väärä hälytys.

Juuri näin meidän Tallinnan risteilyllä kuitenkin kävi. Hyvin harva matkustajista reagoi hälytykseen, eikä minua lähellä olevasta henkilökunnasta kukaan.

Hälytys oli väärä, niin kuin se useimmiten on.

Mutta entäpä se kerta, kun hälytys kertoo todellisesta vaarasta? Jokainen minuutti merkitsee entistä suurempaa hengenvaaraa suuremmalle joukolle ihmisiä. Kun kaikki seisovat tovin paikoillaan ja sitten tositilanteen tajuttuaan ryntäävät paniikissa samaan suuntaan, on kaikkien mahdollisuudet selviytyä vähäisemmät.

Siihen nähden on aika pieni vaiva vääntäytyä sinne kokoontumispaikalle – ja tässä jos jossain asiassa henkilökunnan tulisi näyttää esimerkkiä.