VR - Ei lapsiperheen asialla: kokemuksia junamatkustamisesta

Olen tänä kesänä tehnyt kaksi pidempää junareissua yhden 2,5-v:n ja 4,5-v:n kanssa. Maailman mittapuussa Suomen VR tarjoaa varmasti loistopalvelua. Junat ovat puhtaita, ne kulkevat suhteellisen hyvin ajallaan ja niissä on tilaa hengittää.Löydänpä silti valittamisen aihetta, onpahan junalipuilla meinaan hintaakin.

Ensimmäisellä reissulla meidän piti vaihtaa junia kaksi kertaa. Junanvaihto sinänsä ei ole ongelma, mutta VR toi hommaan pientä lisäjännitystä.
Kouvolassa vaihtoaikaa oli 10 minuuttia. Pikajunamme Lahti-Kouvola välillä kulki vartin myöhässäMenin leikkivaunuun muksujen kanssa odottamaan konnaria, jolta voisin varmistaa, että seuraava juna odottaa meitä Kouvolassa.
Vaan eipä tullut konnari.
Menimme ravintolavaunuun ja kysyin myyjältä, voisiko hän kuuluttaa konnarin paikalle.
”Kuulutuslaite on rikki”, kertoi myyjä.

Pistin taaperon kärryihin ja ohjeistin leikki-ikäisen juoksemaan perässäni Kouvolassa, kunhan pääsisimme ulos junasta.

Mutta emmepä noin vain ulos päässeetkään. Junan ovet eivät nimittäin juuri leikkivaunun kohdalta auenneet. Tyrkin rattaat ja matkatavarat sitten junavaunun läpi.

Ulkona tajusin, että olemme raiteella 1.

Seuraava juna lähti raiteelta 10, jossa se ihme ja kumma vielä nökötti.

Tyttärelläni on onneksi nopeat jalat ja hän kirmasi raiteen 10 hissille ja painoi hissinappia.

”Me olimme jo lähdössä, mutta painoin stoppia kun näin, että hissi liikkui”, uuden junamme konnari kertoi.

Paluumatkasta teimme suurimman osan bussilla.

Toinen reissumme vei Mikkeliin.

Tällä reissulla tajusin, että VR ei enää myy perhelippuja. Meidän taapero toki reissasi ilmaisseeksi, mutta minun istumapaikkani meni sitten hänelle.

VR:lle haluaisin sanoa, että päätös poistaa perhelippu ei tuo teille tuloja: Vähävarainen vanhempi – ja vähävaraisia lapsiperheitä Suomessa riittää – vain luopuu omasta istumapaikastaan antaen sen ilmaiseksi matkustavalle lapselle ja kiroaa VR:ää koko matka-ajan, kun seisoo heiluvassa pendolinossa, tai sitten perhe luopuu koko matkaideasta.

Toisella reissullamme matkasimme siis vanhanmallisilla lähijunilla ja pendolinolla. Molemmat junat ovat vanhemman painajaisia, jos mukana on useampia lapsia ja joku lapsista vielä rattaissa. Näissä junissa on nimittäin korkeat portaat, joissa tarvitsee apua rattaiden kanssa.

Junissa mainostetaan hienosti, että nyt kun lippuja ei enää suuressa osassa junia myydä, on konnareilla aikaa palvella matkustajia.

Ja nyt minä sanon, että paskat.

Lähijunassa pyysin, että konnari tulisi avukseni Lahdessa, jotta saan rattaat pois junasta.

Ei tullut konnari, eikä muuten ollut junavaunussa toisia matkustajiakaan. Siinä sitten seisoin jumissa. Onneksi viereisellä laiturilla käveli mies, joka tuli apuun.

Pendolinossa pyysin konnarilta apua.

”Ei VR:llä ole sellaista palvelua. Täällä on yksi konnari ja monta avuntarvitsijaa. En voi luvata, että ehdimme auttaa sinua”, selvästikin burn-outin partaalla oleva konnari ilmoitti.

Onneksi tässä junassa yksi kanssamatkustaja auttoi minua – samalla kun konnari seisoi toimettomana parinkymmenen metrin päässä eikä tehnyt elettäkään auttaakseen ketään.

Eli terveiset VR:lle: Ei kannata kertoa palvelusta ja ripustaa kivoja mainoksia juniin, kun toiminta selkeästi osoittaa, että matkustajista ei paljoakaan välitetä.