Saako toista sanoa sonniksi?
Olin kerran
miehen kanssa, joka riidan keskellä väitti, että mylvin kuin sonni.
Minä nousin aamiaispöydästä ja menin makuuhuoneeseen pidättelemään itkua.
Mylvivä sonni ei suinkaan ollut riitaisan suhteemme
ilkein kommentti, joka välillämme oli singonnut.
Mutta siinä kohtaa minulle tapahtui käänne.
Tajusin, että en enää kestäisi sitä, että jatkuvasti jännitin toisen ihmisen sanoja.
Hieman
historiaa tähän väliin.
Olin toki
riidellyt aiemmissakin suhteissa, mutta tämä mies oli ensimmäinen kohtaamani, jolla oli tapana sanoa toisesta
ilkeästi. Hänen kanssaan riidat eivät ikinä pysyneet riitoina aiheista, vaan lytätyksi tuli useimmiten myös persoonani, tapani,
ilmeeni, ääneni ja arvomaailmani.
Joskus, tosin harvemmin, edellä mainitut asiat kokivat
karvaan tappion myös aivan viattoman
oloisessa keskustelussa.
Lopulta uskoin
olevani kaikin puolin karmea ihminen. Minuun muutti asumaan häpeä. Aivan yhtäkkiä, kesken kahvihetken
kaverin kanssa tai vaikkapa työasioissa saatoin alkaa
miettiä, että ehkäpä ääneni, ilmeeni ja ylipäätään ajatukseni ovatkin
tosi noloja.
Se oli myös hämmentävää. Vaikka mies ei
tuntunut pitävän mistään asiasta minussa ja tuntui halveksivan lähes kaikkea mikä minulle oli tärkeää – hän näytti halveksuntansa jopa itseasiassa sitäkin kohtaan, että ylipäätään jotkut asiat olivat minulle tärkeitä – niin hän ei lähtenyt pois.
Nyt joku
lukija varmasti ihmettelee samaa, mitä minä olisin ennen suhdetta tähän mieheen ihmetellyt:
Miksi minä en lähtenyt pois?
No, siksi, että siitä haaveesta, että mies joku päivä näkisi, että olenkin ihan ok tyyppi, oli vaikea päästää irti.
No, siksi, että siitä haaveesta, että mies joku päivä näkisi, että olenkin ihan ok tyyppi, oli vaikea päästää irti.
Sonni-kommentin
jälkeen jäin miettimään, miksi minä aina niin mieleni
pahoitin miehen sanoista. Tiedän parisuhteita, joissa
ihmiset nimittelevät ja lyttäävät toisiaan
vuosikymmenten ajan. Olen todistanut ympärilläni ties kuinka monta
tilannetta, joissa pariskunnan toinen osapuoli on puhunut toiselle niin halveksivaan
sävyyn, että minä olisin kääntynyt kannoillani tai tirauttanut itkut.
Kaksi kysymystä jäi pyörimään päässäni.
Onko minulla
oikeus muuttaa toista? Jos minä en kestä ilkeilyä parisuhteessa, saanko vaatia toista muuttumaan? Totuushan on, että sonniksi haukkuminen ei varmasti kaikista tunnu
yhtä pahalta. Todennäköisesti on olemassa
naisia, jotka vain kohauttaisivat harteitaan moiselle ja ajattelisivat, että ”jaa, toi on taas vaan
tota” ja jatkaisivat eteenpäin.
Totta on
varmasti myös se, että mies ei välttämättä tarkoittanut sanoja
niin pahana kuin miltä ne minusta tuntuivat.
Ehkäpä hän tuli kulttuurista,
jossa toisen haukkuminen nyt vain oli osa normaalia kanssakäymistä perheen sisällä. Sellaistakin nimittäin on olemassa paljon.
Toinen kysymys
oli, voisinko minä muuttua. Entäpä jos minäkin heittelisin ilmoille ilkeyksiä? Antaisin niin sanotusti samalla mitalla
takaisin?
Olin jo
kokeillut taktiikkaa aikani. Nimittelystä tuli helposti tapa – se oli raukkamaisen
helppo ase riidan keskellä. Aivot narikkaan ja
sontaa suusta ulos.
Siitä tuli myös paha olo itselle. Se ei ollut minun mielestäni reilua. Käytin sievoisen määrän aikaa yrittääkseni päästä tavasta eroon.
Parisuhdeoppaissa
aina neuvotaan, että riitojen keskellä toista ei saa haukkua vaan pitää pysyä asiassa.
Se on hieno
ideaali.
Todellisuus
on, että ihmiset tulevat
erilaisista perhekulttuureista. Toisissa huudetaan ja soimataan, toisissa vittuillaan, joissakin mökötetään, joissakin ei riidellä ollenkaan ja sitten on varmasti muutama niitäkin perheitä, joissa asiat aina neuvotellaan pöydän äärellä jalosti ja älyllisesti.
Parhaiten ehkä toimii parisuhde sellaisten ihmisten välillä, joiden
riitelykulttuuri on sama. Vaikka suhde näyttäisi ulkopuolisesta
helvetiltä, riitelevä pari ehkä kuitenkin puhuu keskenään samaa kieltä ja kykenee rakentamaan myös hyviä asioita helvettinsä rinnalle, joka sitten
pitää heidät yhdessä.
Jos
riitelykieli kuitenkin on eri, silloin… no, riidellään siitä, miten pitäisi riidellä?
Kommentit
Lähetä kommentti