Yksinäiset tunnit

Suomalaisilla lapsilla on moni asia hyvin, mutta yhdessä kohtaa mättää.

Ilmeisesti suomalaiset lapset potevat yksinäisyyttä enemmän kuin moni toisenlaisen kulttuurin ikätoverinsa.

Tähän johtopäätökseen minä ainakin olen tullut, kun luin Veikkauksen Inhimillisiä uutisia -verkkolehdestä jutun MLL:n auttavasta puhelimesta ja itse kirjoitin aiheesta muutama kuukausi sitten Apoteekki-lehteen.

MLL:n lasten ja nuorten auttava puhelin saa reilut 30 000 soittoa vuodessa. Itselläni aiheessa pisti silmään se, että iltapäivän tunnit täyttyvät yksinäisten lasten puheluista.

Pikkuisten koulupäivä kun saattaa olla ohi jo siinä vaiheessa, kun vanhempien työpäivä on vasta puolessa välissä.

Tässä kohtaa suomalaisessa yhteiskunnassa mättää pahasti. Molempien vanhempien odotetaan – ja taloudellisesti monesti on pakkokin – osallistuvan työelämään. Se tarkoittaa sitä, että alakouluikäisten muksujen pitää pärjätä monta tuntia vuorokaudessa yksin.

Ja moni lapsihan pärjää. He osaavat ylittää kadun suojatien kohdalta ja tehdä voileivän.

Mutta yksinäisiä he ovat. Koulupäivän jälkeen he tarvitsisivat jonkun, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia. Jonkun, joka vain olisi läsnä, jotta ei pelottaisi.

Kun vanhemmat sitten tulevat kotiin, onkin kenties kiire kauppaan, kiire laittaa ruokaa ja kiire harrastuksiin, jotka monesti alkavat lapsen hyvinvointia ajatellen naurettavan myöhään.

En ymmärrä miksi tästä asiasta ei puhuta enempää? Elämmekö todella niin syvällä uskossa, että 8-vuotiaan lapsen pitää olla itsenäinen? Suomessa kyllä pohditaan paljon, onko pienen lapsen – ja siinä keskustelussa pieni lapsi on yleensä alle 3-vuotias –  paikka päiväkodissa. Mutta siihen keskustelu loppuu.

Jos olisin poliitikko, ajaisin vahvasti ajatusta kokopäiväisestä koulusta, eli mallista, jossa lapsi koulupäivän jälkeen jää koululle harrastuksiin. Silloin illat voisivat olla todellista perheaikaa.