Aamuyön uneton

Kello on neljä aamulla ja olen hereillä.

Se ei ole ongelma, olen nimittäin täysin pirteä seitsemän tunnin yöunien jälkeen.

Olen aina ollut aamuvirkkua sorttia, ja niin on suurin osa suomalaisista. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen tutkimusprofessorin Timo Partosen mukaan suurin osa suomalaisista on kallellaan aamuvirkkuuteen, kun iltavirkkuja on vain 12 prosenttia ja loput onnekkaat kuuluvat välimaastoon.

Minä olen kuitenkin aamuvirkku jopa monen muun aamuvirkun mittareilla. Käyn häpeilemättä nukkumaan lasteni kanssa kello 20.30 ja herään mielelläni viideltä, jopa neljältä aamulla.

Vaikka aamuvirkkuutta pidetään yleensä yhteiskuntakelpoisena vuorokausirytminä, minun sisäinen kello aiheuttaa välillä ongelmia.

Parisuhdeaika illalla? Sen voi unohtaa heti ensi kättelyssä. En pysty katsomaan edes House of Cardsia kello yhdeksän jälkeen illalla, saati olemaan mukava kanssaihmisille.

Bileet? Ehkä, jos bileet alkavat viideltä iltapäivällä, mutta ei ole mitään toivoa siitä, että olisin kaunis, sosiaalinen ja pirtsakka seuraneiti öiseen aikaan.

Rauhallinen aamu? Säntään mielelläni ovesta ulos kello seitsemän aikaan aamulla ja pursuan siihen aikaan ideoita, joista mielelläni kerron kaikille. Suuri osa ihmisistä pitää moisia piirteitä todella ärsyttävinä.

Lounas kello 12? Minä haluaisin lounasta yleensä viimeistään kello 10. Kun triplamme olivat vauvoja, kävin aamulenkillä heidän kanssa ja usein nappasin paikalliselta huoltoasemalta hodarin kaikilla maustella kello kahdeksan aikaan aamulla.

Aamuvirkkuudesta on kirjoitettu vain vähän. Googlailin asiaa ja löysin sivukaupalla juttuja siitä, kuinka tulla aamuihmiseksi, mutta en varsinaisesti tietoa asiasta.
Meitä aamuvirkkuja kuitenkin on olemassa. Partonen kertoo, että Yhdysvalloissa esimerkiksi on tutkittu kokonaisia aamuvirkkuja sukuja, joiden jäsenillä luontainen nukkumaanmenoaika saattaa olla jo kello kuuden aikaan illalla.

Noin puolet aamuvirkkuudesta onkin geneettistä, toinen puoli tottumusta.

Minun isä ja äitini ovat aamuvirkkuja molemmat, samoin minun neljä lastani. Meillä eivät edes vauvat ole koskaan valvoneet kello yhdeksää myöhempään ja suurin osa muksuista on aina hereillä kello seitsemään mennessä. Vauvavuosina meillä on rutiininomaisesti noustu ylös kello viisi aamulla.

Osittain lapseni ovat varmasti perineet aamuvirkkuuden minulta, osittain olemme kasvattaneet heidät siihen. Olen aina ollut tarkka lasten iltarutiineista ja siitä, että sänkyyn mennään ajoissa ja siellä sängyssä todellakin nukutaan. Tämä tarkkuus ei johdu kasvattajantaidoistani vaan siitä, että olen iltaisin yksinkertaisesti liian väsynyt taistelemaan nukkumaanmenosta lasten kanssa.

Kun minä hyväksyin oman, hieman epäkonventionaalisen, sisäisen kelloni rytmin, olen voinut paremmin kuin aikaisemmin. Voin jopa sanoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni en ole jatkuvasti väsynyt – vireystilani alamäki alkaa vasta iltapäivällä mutta aamupäivät olen voimissani tavalla, jota en ole ennen kokenut.

Tähän löytyy helppo selitys. Sisäinen kellomme säätelee muun muassa hormonitoimintaa ja hermosolujen toimintaa. Mitä enemmän näitä toimintoja häiritään, sen enemmän ihmisillä ilmaantuu terveysriskejä kuten ylipainoa ja kohonnutta verenpainetta. Lisäksi, tutkimusten mukaan aamuvirkut ihmiset ärtyvät ja kokevat alakuloisuutta muita helpommin, mikäli heidän luontainen vuorokausirytminsä rikkoutuu.

Täydellisessä yhteiskunnassa ihmiset pystyisivät elämään oman sisäisen kellonsa mukaisesti. Kun rakentelen mielessäni utopiaa tällaisesta yhteiskunnasta, uskon, että sillä voisi olla valtavat vaikutukset kansanterveyteen ja talouteen. Työn tuottavuuden suhteen se olisi varmasti tehokkaampi uudistus kuin kiky koskaan tulee olemaan.

Käytännössä tällaisen yhteiskunnan rakentamisessa olisi tietysti haasteensa. Ihmisten pitää pystyä toimimaan yhdessä tiettyinä ennalta sovittuina aikoina. Toisaalta, mahdotonta se tuskin olisi, ainakaan työelämässä. Joustavat työajat ja teknologia tarjoavat tässäkin asiassa mahdollisuuksia, joista suurin osa on todennäköisesti vielä hyödyntämättä.

Asiantuntijana artikkelissa THL:n tutkimusprofessori Timo Partonen.