Aamutaistelua ja palkkataistelua

Kello on 6.45 aamulla. Laitan valot eteiseen.
”Äiti, mene pois!” huutaa viisivuotias makuuhuoneestaan peiton alta.
”Huomenta, kohta on aika nousta”, vastaan.
Uhmaikäisistäni yksi istuu potalla. Hän riitelee toisen uhmiksen kanssa.
”Ei oo karhuja elämässä!”
”On karhuja elämässä!”
”Äitiiiiii, toi sanoi karhuja on elämässä, ei oo karhuja elämässä!”
”Ai siis olemassa? On karhuja olemassa.”
Virhe.
”Äitiii! Ei oo karhuja olemassa! Karhuja on vain puussa!”
Putoan kärryiltä.
Viisivuotias kömpii sängystään ja haluaa hoitaa marsuja. Näen tilaisuuteni tulleen.
”Hoidetaan marsut heti kun meillä on päivävaatteet päällä”, yritän kuulostaa mahdollisimman pirteältä.
Toimii.

Lähden herättämään kolmatta uhmista. Aivan kohta meidän pitäisi jo olla ulkona ovesta.
Eikä ja ei. Siinä uhmiksen vastaus.
Uhmis C, se jonka mielestä karhuja on elämässä, alkaa stressata, pitääkö päiväkodissa nukkua päiväunet.
”Ei nukuta päiväkodissa! En tahdo nukkua päiväkodissa!”
”Nyt muksut aletaan pukea ulkovaatteet päälle!”
”Eiiiiiiii!” kuuluu kuorossa.
”Minä haluan syödä äidin tekemää sämpylää”, sanoo viisivuotias ja roikkuu jääkaapin ovessa.
”Ei meillä nyt ole sämpylää. Nyt täytyy lähteä. Äitin täytyy ehtiä töihin.”
”Minä haluan sämpylää.”
”No ei ole sämpylää.”
”Leivotaan pullaa”, ehdottaa uhmis B.
”Ei me nyt leivota. Nyt me puetaan ulkovaatteet.”
”Yhyyy!” aloittaa viisivuotias.
”Tänään on viikkorahapäivä”, minulla alkaa selvästi pinna kiristyä.
Viisivuotias aloittaa pukemisen. H-i-t-a-a-s-t-i.
Starttaa tuttu kamppailu, jossa minä puen uhmiksia ja samalla muistutan viisivuotiasta noin viiden sekunnin välein siitä, mitä oli tarkoitus tehdä: pukea. Jokaisen kehotuksen jälkeen hän edistyy hommassa sen verran, että jokin vaate on noin senttimetrin verran enemmän päällä.
Uhmis B antaa pukea vaatteet yllensä suhteellisen nätisti, mutta uhmis C rimpuilee.
”Ei vaatteita. Ei vaatteita. Haluan olla äitin kanssa. Haluan olla kotona äitin kanssa!”
”Älä nyt tee tästä hankalaa. Ei nyt.”
Uuvuttaa.
”Äitin täytyy mennä töihin. Äiti käy töissä, jotta meillä on rahaa. Ei voi ostaa tilipäivälelua, jos ei ole rahaa.”
Uhkailuun sortuminen – tästä nyt ropisee minulle paskamutsipisteitä.
”Ei vaatteita!”
Saan puettua itkevän pojan. Hän juoksee eteiseen ja riisuu vaatteet. Avaan ulko-oven ja näytän: ”Katsopas, siellä on kylmä. Sinä jäädyt ilman vaatteita.”
”Ei vaatteita!”
”Nyt äiti lähtee töihin!”
Puen ulkovaatteet itselleni. Viisivuotias on tänä aikana saanut puettua fleece-takin päälleen. Jäljellä on enää toppatakki, toppahousut, hanskat, kaulaliina, pipo ja kengät.
Liikkeissäni on kiireen tuomaa rivakkuutta. En tajua, miksi pukeminen on niin helvetin hankalaa kaikille.
”Muista pukea!” Komennan viisivuotiasta.
Siirryn pukemaan uhmis A:ta. Hän heittäytyy selälleen.
”Ei, ei, ei!”
”Kyllä, nyt meidän täytyy mennä. Äiti myöhästyy töistä just.”
”Äiti, ei pueta.”
”Nyt lopetat heti!”
”Sormikkaat! Minä haluan sormikkaat!”
”Saat sormikkaat.”
Viisivuotiaalla on jo toppahousut.
”Nyt täytyy mennä”, sanon.
Uhmis B istuu rattaissa ja mököttää. Hänkään ei jaksaisi tätä häslinkiä.
”Olit tosi reipas”, kuiskaan hänelle ja heitämme vitoset.
”Äitiiii! Missä minun kirjani? Minä haluan kirjani!” Uhmis C huutaa eteisessä.
”Nyt en tiedä ja nyt en etsi. Rattaisiin.”
Muistan, että hän on riisunut vaatteensa. Puen hänet uudestaan.
”Nyt rattaisiin.”
”En osaa. Äiti en osaa!”
Kannan uhmis C:n ulos.
Viisivuotiaalla on edelleen pukematta toppatakki, kaulaliina, hanskat, pipo ja kengät.
”Pikkarit on huonosti.”
”Nyt puet päälle! Päiväkodissa sitten katsotaan pikkarit. Minä myöhästyn nyt töistä ja sitten meillä ei ole rahaa!”
Kilin kolin, paskamutsi.
”Äitiii! En osaa kävellä. En voi kävellä! Minulla on hankalaa!” Uhmis A huutaa.
”Laitetaan sormikkaat”, sanon.
”Äiti, vankilaan ei saa viedä kyniä.”
”Joo, ei saa.”
Uhmis A on ilmeisen tyytyväinen keskusteluumme ja istuu rattaisiin.
”Nyt äiti lähtee töihin”, sanon.
Viisivuotiaalta puuttuu enää hanskat ja kengät. Hän mököttää.
”Äiti sinä hoputat. Aina sinä hoputat.”
”Minun on pakko hoputtaa, koska myöhästyn junasta.”
”Ei saa hoputtaa. Se on ärsyttävää.”
”No haluatko, että herätän sinut vielä aikaisemmin?”
”En. Mutta ei saa hoputtaa.”
Ja sitten minä hoputan. Hoputan häntä koko päiväkotimatkan. Hänen jalkansa ovat painavammat kuin koskaan. Joka kerta kun hoputan, minulla on huono omatunto siitä että hoputan, mutta samalla minua repii tietoisuus siitä, että junaan on ehdittävä.
Ristituli. Tässä ei mitenkään voi onnistua. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Perillä päiväkodilla viisivuotias menee omaan päiväkotiryhmäänsä ja minä vien uhmikset omaansa.
Tapansa mukaan uhmikset eivät osaa itse nousta rattaista. He eivät osaa seistä. He eivät osaa pestä käsiään.
”Äiti. Äiti. Äitiii!”
”Minä en halua nukkua päiväkodissa!”
Olen puhki. Uhmis C huutaa ja itkee.
Paloauto jäi kotiin.
Uhmisten lastentarhanopettaja istuu rauhallisesti tuolillaan. Hän letittää pienen tytön hiuksia, kirjaa hoitoon tulevia lapsia sisälle – ja kuuntelee minua.
”Meillä oli hirveä aamu. Huono äiti pisteitä vain ropisi!”
Tai no, ollaan rehellisiä, taisin käyttää ilmaisua paskamutsi.
”Noo, niitä tulee välillä”, hän sanoo ja ottaa huutavan uhmis C:n syliinsä.
”Yritetään tehdä siitä aamusta parempi.”
Ihailen sitä, miten lastentarhanopettaja onnistuu pitämään äänensä niin lempeänä, vaikka ympärillä vilisee lapsia ja heidän kiireisiä vanhempiaan ja sylissä huutaa taapero.
Juoksen ulos. Käyn moikkaamassa viisivuotiasta.
”Meillä oli hirveä aamu!” Avaudun heti viisivuotiaan hoitajille. Tunnustan heille, että ärisin, että en jaksanut niin kuin olisi pitänyt.
”Mutta tänne tuli hymyilevä tyttö, joka kertoi marsuista”, hoitaja sanoo iloisesti.
Viisivuotias näyttää pieneltä ja hoikalta ruokajonossa. Häntä ei hymyilytä nyt lainkaan.
”Äiti, minulla on kuumeinen olo.”
Otsa on viileä.
”Täällä saat levätä, jos tahdot”, hoitaja lupaa.
”Äiti hakee sinut sitten”, annan pusun ja juoksen ulos.
Askeleeni kevenee. Päivä asettuu uomiinsa. Kiitos teille, ihanat lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat – ja tonni lisää sinne palkkaan heti!











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pilkka voi sattua lapsesi nilkkaan

Esikoiseni lähtee eskariin – minun vinkkini heille, joilla päiväkotiputki on vasta alkamassa

Asuntomessutalot lapsiperheen näkövinkkelistä