Kulttuuriskidi

Olen viimeaikoina paljon miettinyt eroperheiden lasten elämää. Mediassa sitä käsitellään suhteellisen yksoikoisesti, milloin kulloisenkin trendin mukaan, mutta itse lasten todellisuus jää kuitenkin usein hieman varjoon. Kuva Pixabay Siksipä kiinnitin huomiota kirjassa Perhe ja tunteet (Gaudeamus, 2018) Kimmo Jokisen ja Jana Mikatsin artikkeliin Lähisuhteet lapsen arjessa.  Lyhyesti kerrottuna, tässä artikkelissa pohditaan lasten sosiaalisia tilanteita heille arjessa olevien tärkeiden ihmisten kanssa. Mielenkiintoisia löydöksiä on useita; esimerkiksi se, että isä- ja äitipuolet eivät juurikaan saa lapsilta mainintoja ja se, että tyttöjen positiivisimmat kokemukset liittyvät monesti äitiin ja poikien isään.  Erityisesti minua kuitenkin jäi mietityttämään se, että kyseisessä tutkimuksessa mainintoja liikuntaharrastuksista antoivat lähes ainoastaan ydinperheiden lapset. Todennäköisesti ydinperheiden taloudelliset ja ajalliset resurssit ovat paremmat kuin muissa perhemuodoissa,

Lapsen riemu. Kuten moni ikäpolveni ihminen, vietin lapsuuteni kesät mökillä. Ja mökillä tarkoin nyt ihan "oikeaa" mökkiä – siis sellaista yhden huoneen tupaa, jossa ei ollut vettä eikä sähköä – en mitään nykyajan huvilaa. Koska tällainen kesämajoitus oli minusta normaalia, kiinnostus mökkeilyä kohtaan lieveni kun kasvoin. Vuosiin en voinut käsittää, miksi kukaan raahautuisi hyttysten syötäväksi korpeen kun voi matkustaa Etelä-Eurooppaankin. Mutta vuodet kuluivat ja maailmaa tuli nähtyä. Aloin ymmärtää korven eksotiikkaa. Sitten syntyivät lapset ja yhtäkkiä ajatusmaailmani oli taipunut  siihen, että kyllä lapsen pitää mökille päästä. Mutta minulla ei ole mökkiä, ei autoa eikä juuri rahaakaan. Tietysti meillä on käytettävissä sukulaisten kesänviettopaikat, mutta joskus olisi kiva käydä mökillä myös omaehtoisesti. Mutta toinen ongelma on se, että oikeasti en osaa nostaa kaivosta vettä, en sytyttää puusaunaa enkä hallitse mitään muitakaan taitoja, jotka olisivat niinsa

Tällainen sänky kelpaisi meillekin. Lapseni menivät isälleen ja minä mamma lähdin yksin  reissuun ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2010! Keski-ikäistymistä (ja köyhyyttä) ei voi välttää, joten siinä missä aiemmin olisin karannut New Yorkiin tai Espanjaan, nyt lähdinkin yhdeksi yöksi Poriin asuntomessuille. Eikä siinä mitään, noin maailman mittakaavassa Pori on huomattavasti eksoottisempi matkakohde kuin vaikkapa se New York. Mutta siis, asuntomessut. Tänä vuonna ne pidetään Porin Karjarannassa, parin kilometrin päässä Porin keskustasta. Pori on aivan ihastuttava kaupunki ja olenkin täällä miettinyt, että mikä ihmeen hinku ihmisillä itseasiassa on muuttaa sinne Helsingin suuntaan? Tämä kaupunkihan on ihan unelma! Karjarannasta on alueena muodostumassa miellyttävä. Aluetta leimaa sen reunalla kulkeva Kokemäenjoki, jossa näin lämpöisenä päivänä suhaavat suppailijat ja melojat. Ja vaikka joki luo viihtyisyyttä, näin neljän pienen lapsen äitinä täytyy myöntää, että olisin hermoraun

Kuva Pixabay Jonkin aikaa sitten Carita K -blogissa oli mielenkiintoinen kysymys . Kuinka paljon lapsen kanssa voi matkustaa? (Blogiin pääset tästä  http://www.rantapallo.fi/caritak/2018/06/20/kuinka-paljon-voi-matkustaa-lapsen-kanssa/ .) Jäin miettimään asiaa. Ennen lapsia matkustin paljon, keskimäärin kerran kuukaudessa. Minulla saattoi hyvinkin olla neljät lentoliput varattuna yhtä aikaa.  Sitten tuli lapset ja matkustaminen jäi. Siihen ei enää ollut resursseja millään saralla: ei taloudellisesti, ajallisesti eikä henkisesti.  En siis ole  reissannut Ruotsia pidemmälle seitsemään vuoteen. Se on pitkä aika. Matkahammasta kolottaa, mutta tässä muutamia ajatuksia liittyen Caritan esittämään, erittäin hyvään ja tärkeään kysymykseen.  Reissaaminen ja lapset sopivat yhteen, mutta kuinka hyvin, riippuu paljon lapsen persoonasta. Uskon, että on lapsia joiden kanssa voi reissata vaikkapa ympäri maapallon ja he ovat sujut asian kanssa, sitten on toisia lapsia, joille arj