Kulttuuriskidi

Lämmittelyä tanssia varten. Tanssin nuorena balettia. Siksi minulle on ollut luontevaa osallistaa jälkikasvuni Suomen kansallisoopperan perheille suunnattuun toimintaan.  Tällä kertaa kävin 5-vuotiaani kanssa oopperan Lasten taidetuokiossa. Taidetuokiot ovat puolentoistatunnin sessioita, joissa tutustutaan oopperan ja baletin maailman eri aspekteihin ja jotka on suunnattu viskareille ja eskareille. Nyt teemana oli tanssi ja session veti kansallisbaletin tanssija Teemu Tainio. Hän otti tilanteen haltuun  juuri sopivalla energialla, jonka ansiosta myös luontaisesti skeptinen lapseni lähti innoissaan liikkeelle.  Sessio alkoi tanssijoille tutuilla lämmittelyliikkeillä. Jumppaan saivat osallistua kaikki ja niin muut vanhemmat tekivätkin – minä jäin lusmuamaan sivuun. Seuraavaksi vuorossa oli oman koreografian luominen. Tainio laittoi oopperat soimaan ja saimme improvisoida yönkuningatarta, paeta lohikäärmeitä ja esittää rakastunutta.  Tässä vaiheessa minäkin tempauduin mukaan, k

Viime kesänä Tallinnassa tutustuin ihastuttavaan paikalliseen lastenvaatemerkkiin nimeltä Emma and Theo . Jututin brändin luojaa ja suunnittelijaa Triin Tomingasia . Miten Emma and Theo sai alkunsa? Isoäidilläni oli tapana ommella vaatteita minulle ja minun siskolleni. Toinen isoäitini taasen kutoi kaikki hattumme ja hanskamme. Ehkäpä innostus ompeluun on geeneissä. Oma taustani on markkinoinnin maailmasta, mutta työn ohella opiskelin ompelua. Kun sain esikoiseni, Emman, hän inspiroi minua suunnitteluun. Minusta oli ihana tehdä hänelle vaatteita ja pikkuhiljaa ajatus omasta vaatemerkistä kasvoi, kunnes päätin, että se on päätyöni. Aloitin ompelemalla villakangastakkeja lapsille. Perheeni tuki minua asiassa, mutta monet pitivät minua vähän hulluna. Mitä uutta Emma and Theo tuo lastenvaatemarkkinoille? Me olemme perheyritys. Yritämme mennä asiakkaidemme luo, esimerkiksi kesäisin olemme joka viikonloppu mukana jossakin tapahtumassa. Kunnioitamme palautetta, jonka saamme as

Koska minulla on neljä päiväkoti-ikäistä lasta, otan joka päivä vastaan älyttömän määrän kiukkua. Se kiukku syntyy milloin mistäkin, usein siitä, että asetan rajoja. Välillä tuntuu suorastaan mystiseltä, että ihan oikeasti, tätäkö tämä vanhemmuus on. Miksi noille muksuille niin moni asia tuntuu niin hankalalta? Nykyään puhutaan jonkinverran rajoista, tai lähinnä niiden puutteesta. Siitä, kuinka aikuiset eivät enää aseta lapsilleen rajoja ja miten se sitten näkyy näiden lasten ja nuorten elämässä. Puhutaan kivakiva-kulttuurista, jossa jälkikasvu on opetettu siihen, että aina pitää olla kivaa. Puhutaan nuorista, jotka ovat äärimmäisen tietoisia omista oikeuksistaan, mutta joilla ei ole mitään hajua siitä, että heillä olisi myös velvollisuuksia. Ja puhutaan pikku-keisareista, näistä päiväkoti-ikäisistä sankareista, jotka pompottavat vanhempiaan mennen tullen. Välillä mietin itsekin, että mistä asioista kannattaa vääntää, sillä jos vääntämään lähden, sitä väännetään sitten i

Kuva Heikki Tuuli/ Suomen kansallisooppera Tiedättekö sen tunteen, kun kolmevuotias huutaa uhmaansa rattaissa ja sinä haluaisit vain käydä lumipenkalle istumaan ja jupisemaan, että miksi hemmetissä kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa? Juuri tämän tunteen koin, kun raahasin väsynyttä poikaani Suomen kansallisoopperaan katsomaan miniooppera Tuhkimoa. Olimme käyneet poikani kanssa vastaavassa tuokiossa noin vuosi takaperin ja hän oli siitä kovin innoissaan – mutta silloin hänellä ei ollutkaan uhmaikää. Nyt rattaissa istui raivoisa nuori mies, joka huusi ”Ooppera on tyhmä! Ooppera on tyhmä! Minä haluan, haluan, haluan raitiovaunuun!” Kansallisoopperan minioopperat on suunnattu taaperoille ja päiväkoti-ikäisille. Idea on loistava: Noin puolen tunnin setti puheella höystettyä oopperaa tenaville. Kun olin vihdoin saanut poikani tapahtumapaikalle, istui hän sylissäni. Musiikki selvästikin vetosi häneen – laulu ja soitto. Mutta suhteellisen pitkät pätkät puhetta eivät häntä jak