Arkirumba: Se paranee vain rahalla ja ajalla.

Tehdään pieni matemaattinen harjoitus.

Aikuisen työpäivä kestää 8 tuntia. Työmatkoihin voi laskea tunnin suuntaansa minimissään, varsinkin jos samalla vie lapsia päiväkotiin tai saattaa heitä kouluun.
Päivästä on kulunut 10 tuntia.
Aamun säpinään menee noin tunti – sama aika illalliseen, suihkuihin ja muuhun organisointiin, jos oikein kiirettä pitää.
Päivästä on kulunut 12 tuntia.
Jos perheessä on pieniä lapsia, loppuaika vuorokaudesta heidän pitäisikin sitten nukkua ja isompienkin lasten on syytä rauhoittua.
Tähän pitäisi kuitenkin vielä mahduttaa harrastukset, kauppareissut, hellät hetket ja juttelutuokiot.
Aikamoista rumbaa!

Juttelin eilen tuttavani kanssa, joka vietti vuoden Yhdysvalloissa kotiäitinä.
Aluksi hän ihmetteli, miten jaksaisi. Olihan hän suomalaisena naisena tottunut rakentamaan identiteettinsä työn varaan. Äitiys kun ei Suomessa toimi identiteetin pohjana, eikä meillä ole vastinetta englantilaisen maailman termille homemaker. Se tarkoittaa ihan eri asioita kuin kotiäiti.
Sitten tuttavani löysi ilon.
Ilo löytyi siitä, että kun hän vei lapsensa muutamana päivänä viikossa kolmeksi tunniksi päiväkotiin, hänellä oli aikaa jutella henkilökunnan ja toisten äitien kanssa.
Ilo löytyi äitien yhteisöstä, joka syntyi – no, koska kaikilla oli aikaa jutella toistensa kanssa sen sijaan, että lapsi oltaisi kiskottu päiväkotiin äristen: ”Tule nyt, äidillä on kiire!”
Ilo löytyi siitä, että oli aikaa laittaa ruokaa ja istua alas perheen kanssa joka ilta juttelemaan kuluneesta päivästä.
Ilo löytyi kirjastoretkistä, joihin saattoi kulua puolipäivää.
Ilo löytyi siitä, että oli aikaa halata lasta.

Suomessa perheet elävät yhä ahtaammalla ja se on paljolti poliittinen ja taloudellinen kysymys. Suhteessa hintatasoon palkat ovat Suomessa niin pieniä, että realistinen mahdollisuus osa-aikaiseen työhön on vain harvalla. On paljon perheitä, jotka eivät taloudellisesti meinaa selvitä muuta kuin aivan välttämättömistä menoista, vaikka molemmat vanhemmat suorittavat jutun alussa mainittua rumbaa vuodesta toiseen. Samaan aikaan kikyllä paljastettiin poliitikkojen asenne: Taviksesta pitää kiskoa enemmän irti mahdollisimman vähällä rahalla.
Tuttavani ja minä mietimme, miten kukaan perhe itseasiassa voi selvitä Suomessa – ainakaan hyvinvoivana.
Suomen suuri ongelma on menoerä nimeltä sosiaalietuudet. Osittain siihen vaikuttaa suuri eläkeläisten määrä ja kasvavat terveydenhuoltokulut. Osittain kyse on entistä köyhemmistä perheistä, työttömyydestä ja nuorista, joista hälyttävän iso osa on esimerkiksi lastensuojelun piirissä.
Yhtälössä mättää jokin.
Voisiko olla, että sen sijaan, että kiristetään tahtia, pitäisi vähän höllätä? Ongelma ei ehkä olekaan siinä, että töitä tehdään liian vähän ja niistä muka vaaditaan liikaa palkkaa ja etuuksia, vain päinvastoin?
Voi nimittäin olla, että jos perheissä olisi aikaa ja voimia päivän päätteeksi vielä istua sylikkäin, jutella ja olla yhdessä kaikessa rauhassa, näkyisi muutos sosiaalimenoissakin.